Rinkulapinkulat OSA1

Olen tee-se-itse-olevainen. Se tarkoittaa sitä, että minulla on suoranainen tarve tehdä niin paljon asioita juhlien eteen, kuin mahdollista, niin pitkälle, kuin osaan. 

Opiskelin aikoinani kivi/hopeasepän alaa. Vaikka koulu jäi viimeisestä vuodesta vajaaksi ja paljon taitoja jäi valjastamatta, on kuitenkin hopean työstämisestä jäänyt jotain käteen.

Unelmasormukseni on ruusukultainen filigraani, mihin minulla ei alkuunkaan ole varaa. Enkä halua, että Sopuli käyttää materiaan niin paljon rahaa, vaikka näennäisesti varoja olisikin. Minulle ei myöskään ole tärkeää, että sormus on (ruusu/valko)kultaa, vaikkakaan hopea ei ole kestävyydeltään samaa luokkaa ja kuluu vääjäämättä aikojen saatossa.

 

Päätin, että nohevana immeisenä pyöräytän vihkisormuksemme itse. Ihan itte. Ei tartte auttaa! - Vaikka apu kyllä kelpaisi, en minä mikään ammattilainen kuitenkaan ole.. 

Olen pyöritellyt ideoita sormuksiin hyvän tovin ja tänään sain idean, joka vahingossa vain tippui syliini, kun ajan ratoksi hiplasin varastoni sormuksia. Miksen käyttäisi täydellisen kokoista valmista sormusta aihiona omaan vihkiini? Joskus pidin sormuksia enemmänkin, mutta kihlautumisemme jälkeen olen halunnut pitää vain kihlasormusta ja korostaa sen yksinäisyydellä sen arvoa. Minulla on siis useita käyttämättömiä sormuksia, osa hopeaa ja osa romumetallia.

En muista, mistä tuo kyseinen sormus on minulle kulkeutunut, eikä sen väliä. Teen siitä uuden sormuksen, uudella tarinalla. 

Katsotaan, mitä siitä tulee.

Tämä päivä meni sahaillessa. En muistanutkaan, miten kehnot välineet minulla on. Harrastushuoneeseeni kyhäämässäni työpisteessä ei ole juuri vikaa, mutta ainakin Kiinasta tilattu sahani kaipaisi päivitystä. Harmi, että lähes kaikki koulutarvikkeeni heitin pois. Olen saanut kaasoltani E:ltä, joka oli samalla luokalla, hänen vanhoja tarvikkeita, mutta vielä olisi hommauslistalla vaikka mitä. 

Lilly

Sain joskus syssyn aikoihin sähköpostiin kutsun paikallisen häämekkoliikkeen Wedding Garagen 10-vuotis synttärille, sillä olin aikanani tilannut uutiskirjeen. Kalenteri on huutanut hoosiannaa koko syksyn, joten noteerasin viestin lähinnä olkien kohautuksella. Hieman myöhemmin aloin tuumata, mahtuisiko juhla sittenkin kalenteriin ihan vain jotain piristystä arjen keskelle tuomaan. Kirjasin päivämäärän ja ilmotin minut, kaasoni ja Sopulin vieraslistalle - ihan vain varmuuden vuoksi, mutta oletetusti samalle päivälle tuli kutsu töihin, enkä yleensä työpäivinä jaksa mitään ylimääräistä menoa. 

Molempien työkiireistä johtuen en ollut nähnyt kaasoani S:ää pitkiin aikohin, ja noin viikko ennen tuota synttäriä hän laittoi viestiä, koskas ehdittäisi nähdä. Muistin synttäripäivän kalenterissa ja ehdotin, josko lähtisi kanssani noihin juhliin. Asiat tapaavat joskus järjestää itse itsensä.

Juhlat olivat kauppakeskuksen käytävällä ja tapahtuma oli odotetusti pieni ja tubnelmaltaan kummallinen, ei oikein tiennyt miten päin olla. Oli vähän maistiaisia, mainoksia ja arvontoja. Tapahtuman juonsi paikallinen missi.

Osallistuimme jos jonkinlaiseen arvontaan. S:lle sattui kivasti ja hän lähti kampaamo-lahjakortin kera kotiin. Minä jäin vielä toiveikkaana osallistumaan viimeisiin arvontoihin. Ensimmäinen isoista palkinnoista oli tietyn summan arvoinen hääpuku, ja kilpailuun tarvittiin joukkueet. S oli tosiaan jo lähtenyt, ja minä jäin ujosti etsimään tuntemattomista osallistujista joukkuetovereita. Tehtävänä oli luoda vessapaperista hääpuku. Voitto ei napsahtanut vieläkään kohdalle. 

Vihoviimeisenä arvottiin pääpalkinto: Lillyn mallistosta haluamansa hääpuku. Wedding Garagen omistaja suoritti arvontakimpun heiton. Uskaliaasti rohkenen sanoa, että sillä saattoi olla kimpun heittosuuntaan vaikutusta, että luultavasti näytin hyvin ujolta, vaivautuneelta ja kovin orvolta siellä ihmisjoukon keskellä, kun S oli lähtenyt jatkamaan (syntymä)päiväänsä. 

Kimppu lensi syliini ja minulta pääsi itku. 

Aamulla olin kuullut raskaita perheuutisia, olin töistä ja elämästä hirveän väsynyt, taloudellinen ahdinko vainosi koko ajan nurkan takana, ja nyt sylissäni oli nippu ihanan tuoksuisia kukkasia ja ihmiset onnittelivat. En ollut lainkaan varma, olinko käsittänyt jotain väärin. Olinko tosiaan juuri voittanut itselleni minkä tahansa häämekon vain liikkeestä halusin? 

***

Sovitin lauantaina ehkä seitsemää eri mekkoa. Kaksi ensimmäistä oli todella yksinkertaisia ja simppeleitä tyköistuvia mekkoja ilman minkäänlaista koristetta. Omistajan mukaan niitä sovittamalla saatiin selville kokoni, joka oli kuulemma tanskalainen 36. Se kuulosti vallan hauskalta. 

Kuvassa oleva mekko oli niin hulvattoman näköinen päälläni, että sen sovittaminen oli lähinnä vitsi itselleni. Yksi mekko oli varsin kaunis ja eleganssi, toinen oli hurmaava prinessamekko, mutta kahteen mekkoon lopulta rakastuin. 

Molemmissa oli kaunista pitsiä ja vyötäröä korostava linjaus. Toinen mekoista oli sovituksessa juuri oikean kokoinen, ja toinen taas auttamatta liian iso, eikä siksi näyttänyt ihan siltä, mitä se todellisuudessa olisi. Toinen suorastaan imarteli shampanjan sävyssä linjojani, ja jouduin tosissaan pähkäilemään kumpi olisi minulle se oikea. Tein päätöksen sen mukaan, kumpaa mekkoa jäisin kaihoisasti kaipaamaan ja katumaan, jos valitsisin toisen. Ja niin se oli juuri se mekko, jonka olin jo oikeastaan etukäteen päättänyt, jonka olin mainoskuvissa nähnyt, ja jonka pitsi herätti heti huomioni liikkeen näyteikkunassa. Minun näköiseni, helppo ja mukava, ei mitään liikaa, juuri täydellinen. Tuntui, kuin mekko olisi odottanut salaa vaatekaapissani vain oikeaa hetkeä, kun se tulisi esille. 

Ja niin minä sain ikioman häämekkoni, joka paljastukoot vasta hääpäivänä. 🤍 Mekkoonhan tulee myös muokkauksia, joten kuva ei edes vastaisi lopputulosta. 

Oli hauskaa sovittaa jotain, mikä ei alkuunkaan ole minua. 

Kenkulit

Tein kirppislöydön joskus vuoooosia sitten, kun Kankitien kirppis oli vielä olemassa. Näin nämä kengät hyllyllä ja heti taisin tuumata, notta noista tulee popot, joilla astelen alttarille. Hintalappu 6e.

Tuolloin ei ollut vielä visiota, mitä laitan päälleni, mutta aina on ollut selvää, että se jokin on väriltään valkoinen. Nämä kenkulit ovat parhainakin päivinään saattaneet olla korkeintaan eltaantuneen kerman väriset. 

Vuosikausia ne olivat piilossa kahdessa eri komerossa (ollaanhan muutettukin tässä välissä) ja vihdoin syssymmällä, kun aloimme yhdessä Sopulin kanssa puhua häistä, kaivoin nämä taas esille ihaillakseni. Muistelin niiden sävyn olleen juuri korkeintaan sen eltaantuneen kerman sävyinen, mutta aika oli vaalentanut muistot. Kyllä kerman seassa on oima loraus myös kahvia.

Eilen kaivoin kengät jälleen kaapista, sillä tänään ne pääsisivät tosissaan ensimmäistä kertaa käyttöön, kun käyn sovittelemassa häämekkosia. Helpotuksekseni sain selville, että kengät ovat aitoa nahkaa, ja että nahalle on olemassa omat maalinsa. Ei sillä, olin suunnutellu maalaavani ne vaikka akryylimaaleilla valkoisiksi, jos mikään muu maali ei olisi tarttunut, mutta parempi näin.

Eli kenkien tuunaukseen - sitten kun inspiraatio iskee. Kärkkäisellä katsoin, että nahkamaalipurkki maksaisi jonkun 7e, ei paha. Ja jonkinlaiset valkoiset nauhat pitää löytää. Kokeilen, jos rei'istä menisi vaikka tylli- tai satiininauha läpi. Vetoketju jääköön maitokahvin ruskeaksi. Ei ole niin nuukaa näissä jutuissa. Ehkä se tuo ripauksen kivaa kontrastia valkoiseen, kun on rusehtava vetskari ja saman sävyiset pohjat ja korot. 

Vuodet vierivät... Ja vihdoin se tapahtuu oikeasti!

Aloittakaamme jälleen alusta. Aikaa on mennyt niin kauan, etten jaksa edes muistella, mihin viimeksi jäin. En aio kertoa, mitä välissä on tapahtunut. Kaikkea ei ole tarkoitettu kirjoitettavaksi.

Asiaan siis! 

Tänään aiheena "jotain vanhaa". Sopulin siskon häissä useita vuosia takaperin nähkääs tapahtui jotain odottamatonta, nimittäin minä nappasin heittokimpun itselleni. Se oli kaunis kimppu, sellainen tiivis, pieni ja soma. Laitoin sen heti automatkalla kotiin silloisen volkkarimme pelkääjän kahvaan (vai mikähän lie) roikkumaan sellaisella housuhenkarin nipsulla. Kimppua sitoi valkoinen satiininauha, joka taasen oli neuloitettu kiinni. Neulat olivat pitkiä, helmiäisen valkoisia nuppineuloja.

Aikaa vieri, ja kimppu kaiketi homehtui tai meni muutoin huonoksi, kun parvekkeella sitä säilöin. Kauniit nuppineulat ruostuivat ja hohtava valkea katosi. Mutta halusin säästää ne, sillä jossain vaiheessa minulle tuli selkeä ajatus, että siinä oli se minun oma "jotain vanhaa".

Huomenna menen sovittelemaan ja ilmeisesti valitsemaankin häämekon itselleni, ja tänään olkoon se päivä, kun alan taas kirjoitella tänne kuulumisia. Tuntui vain siltä, että nyt on aika laittaa hääjutut kunnolla käytäntöön, onhan tässä 'enää' vajaat 8kk häihin (niinkuin ajalla ja odotuksella olisi enää merkitystä).

Eli J:n heittokimpun nuppineulat 3% vetyperoksidiin ja sitten toivotaan parasta, että valkoinen väri tulee vielä takaisin. Jos kokeilu tuottaa toivottua tulosta, niin koetan askarrella neuloista hiuskoristeen. Neulat tulevat joka tapauksessa tavalla tai toisella osaksi joko häitämme, vaikka sitten omaan kimppuuni piilotettuina. 

Mitkä hemmetin pikkulautaset!?

Kävipä tänään niin, että annoin itselleni luvan häähumuun ja ostin ne kuuluisat ensimmäiset asiat häitä varten: 13 ruokalautasta. - Siis mitä?

Tituleeraan itseäni tästä lähtien hulluksi lautasmummoksi (tai morsiameksi).

Haluan häistä siis meidän näköiset ja vaikka en tieten tahtoen halua tehdä kaikkea eritavoin kuin joku voisi pitää häänormina, niin onhan tämä hauska tilaisuus hupsutella ja päästää luovuus valloilleen. Olen siis jo jonkin aikaa haaveillut, että ruokapöytiin katettaisi kaikille erilaiset lautaset. Tämä siksi, että olen sellainen sillisalaattipersoona ja höperö boheemi taiteilijasielu. Mutta vaikka väitän omaavani esteettistä silmää ja pidän kauneudesta ja harmoniasta, niin en ole kyllä huolitellun näköinen neitokainen eikä kodissani ole yhtä nurkkaa, jossa kaikki olisi täydellisesti paikoillaan. Sopulia hirvittää vieläkin miten kaaottinen kodinkuva minulla on. Tavaran paljous ja kaaottisuus vain tuovat minulle turvaa.

Mutta niihin lautasiin. Olen myös henkeen ja vereen kirpputori-ihminen, enkä osta juuri ikinä mitään uutena. Tietysti myös nämä haaveilemani lautaset tulee ostaa kirpparilta jo ihan budjetin takia. Ja mitä erilaisempi, sen ihanampi! Harmikseni kuitenkin huomaisn, että mitä erilaisempi vati, sen todennäköisemmin se on Arabiaa, ja ehdoton asettamani euromäärä lautasta kohden on kaksi kolikkoa. Heipat siis makeille horoskooppilautasille.

Yritän myös pitää mielessäni vieraiden näkökulman. Ehkä jotakin hirvittää ajatus käytetyltä astialta syöminen (eivätkö kaikki astiat ole aina käytettyjä?), ja toista taas voi hirvittää, että kaikki lautaset nyt ei vaan ole kokonaisen ruokalautasen kokoisia, vaan pienen pinta-alan vuoksi ruokaa täytyy ehkä joutua hakemaan lisää. Vilpittömästi kuitenkin toivon, että vieraat arvostaisivat tätä pientä vaivannäköä tehdä juhlista muistettavat, ja allekirjoitan vielä: rennot.

Alan kuulostaa omaan korvaani jo ihan snobilta mutta myönnettäkööt, että kirppisreissu ei mennyt hirveän aurinkoisissa merkeissä ja lievä kiukutukseni taitaa nyt puskea aika pahasti läpi.

Pahoittelut siis siitä ja pidetäänpä tämä häähömpötys kuitenkin mahdollisimman positiivisena asiana. : )

Hey you, hold my beer!

Vuosi vaihtui iloisissa merkeissä. Kilistimme samalla muutamien ystävien ja uusienkin tuttavien kanssa rinkulointiamme lahjaksi saadulla shampanjalla. Koska ajankohta oli nopea päähänpisto, oli monella ihmisellä jo muita suunnitelmia vuoden vaihteeksi. Joukosta uupuikin eräs häihinkin liittyvä henkilö, eli pitkäaikaisin ystäväni Eewokki. Olemme tunteneet yli puolet elämästämme ja kohtalon oikuista olemme seuranneet toisiamme moneen paikkaan ja tilanteeseen, viimeisimpänä jälleen samalle paikkakunnalle. Siispä jo ennen kuin tapasinkaan Sopulin, oli hänelle kaason paikka varattu. Tätä vahvisti entisestään se, että muutaman vuoden olemme jo höpöttäneet häistä ja vertasimme häähaaveitamme keskenään. Eewokki onkin takuuvarmasti mukana askarteluissa ja hääpukuostoksilla kun niiden aika tulee.

Eewokki tuli meille eräs päivä käymään kun olimme sopineet kilistelevämme erikseen hänen kanssaan. Mitään sen suurempia "Tuletko kaasokseni"- kortteja ei mielestäni tarvittu. (Ehkä lähempänä häitä voi olla jotain virallisempaa ;) ) Kilistimme kihlaustamme ja huikkasin myös että "Tulevalle kaasolle".



Olen jo jonkin aikaa miettinyt myös toista kaasoa. Ystäväni ovat kaikki todella erilaisia ja heillä on kaikilla ihania piirteitä. En epäile, etteikö yksi kaaso pärjäisi tehtävissään, oli se kuka vain, mutta ajattelin, että joitain asioita olisi ehkä helpompi jakaa keskenään. Olen melko vaativa tyttö ja onkin oppimisen paikka antaa toisten ihmisten käsiin niin tärkeän asian kuin hääpäivän kulku ja siihen liittyvä vastuu. Ja tällä tarkoitan vain sitä, että toivon kaasoiltani ja bestmanilta tilannetajua ja rohkeutta tarttua ohjelmankulkuun, käytännön asioihin ja tarpeen tullen olla itse esillä ohjaamassa tilannetta, jotta me Sopulin kanssa voisimme nauttia rennoin mielin juhlasta. Tietenkin kaiken lähtökohta on hyvin suunniteltu ja delegoitu päivä, ja tottakai olemme aina käytettävissä jos jotain ennalta arvaamatonta tulee vastaan.

Sopuli on paria vaihtoehtoa miettinyt parhaaksi miehekseen ja innolla odotan mihin tulokseen hän tulee. Päätimme kuitenkin ottaa nyt ihan rauhassa näiden asioiden kanssa ja ajattelin itsekin kysyä tuota toista kaasoa vasta hyvän tovin päästä. Eihän sitä yhtään tiedä mitä nämä lähivuodet tuovat tullessaan...

Ootsie tämän kylän poikii?

Mitä meistä kertoisin?

Etelä-Karjalaisuus on meillä molemmilla veressä. Synnyin ja vartuin Lappeenrannassa, Atomien ja Vetyjen luvatussa kaupungissa, ja alkujaan Imatralta kotoisin oleva Sopulikin oli asunut siellä jo hyvän tovin niihin aikoihin kun tutustuimme. Meidän tarina alkaa alkusyksystä 2011. 

   Olin ollut viettämässä veljeni kanssa iltaa kaupungilla kun tiemme erkanivat ja minä olin raahautumassa kotiin. Matkalla yön myöhäisinä tunteina pysähdyin hetken mielenjohteesta juttelemaan nuorelle naiselle ja miehelle kadunkulmassa, jossa he istuskelivat. He ehdottivat että lähtisin miehen kämpille yötä jatkamaan ja sehän passasi. Kävelimme, juttelimme ja erään kirkon kohdalla pysähdyimme kiipeilemään puuhun. Jonkun mielestä typerää mutta juuri tuona hetkenä kun nämä sankarit kiipesivät paksua runkoa pitkin sen alaoksille, ymmärsin jonkinlaista hengenheimolaisuutta olevan ilmassa. Loppuilta(aamu) jääköön kirjoittamatta mutta jossain vaiheessa oli höpöttelyt höpötelty ja minun oli aika lähteä kotiin. 

   Tästä noin viikko eteen päin kaupungissa järjestettiin läpi illan ja yön jatkuva tapahtuma ja olimme vanhan tuttavani ja hänen tuttujen kanssa sen johdosta kylillä pyörimässä. Matkamme päätyi jossain vaiheessa iltaa kuppilaan ja sattuipa tämä viikon takainen tuttu mieshenkilökin siellä olemaan ja päätin nykäistä hihasta. Juttumme lähtikin luistamaan niin, että unohdin alkuperäisen porukkani ja vietimme loppuillan kuppilassa tämän Sopuliksi esittäytyneen ihmisen ja hänen ystäviensä kanssa. Minullahan ei ollut mitään takaa-ajatuksia Sopulin suhteen mutta jossain vaiheessa kun Sopulin käsi eksyi pöydän alla jalalleni ja kotiini saattaessaan Sopulin antaessa suudelman huulilleni saatoin ehkä muuttaa mieltäni...

   

Tällä hetkellä asumme siis jo toisaalla opiskelujen johdosta ja paljon on ehtinyt tapahtua vuosien varrella. Noista viattomista ajoista tuntuu olevan jo pieni ikuisuus. Kuitenkaan ihan kaikki asiat eivät onneksi muutu. Olemme yhä vähän hupsuja ja saatamme saada päähän ties mitä (Sopuli taittoi mm. jalkansa pari vuotta sitten kiipeillessään jälleen, vanhemmiten sitä altistuu tapaturmille helpommin) ja meillä (huono)huumori ja hassuttelu kuuluvat arkeen. 

   Perheeseemme kuuluu myös kissoja, jotka asustivat minulla ennen kuin tapasimme. Sopuli vannoutuneena koiraihmisenä saikin kerralla totutella kissamaiseen arkeen ja onkin nyt avannut sydämensä myös maukujille. Ja kakunkoristeenhan päätin liittyvän kissoihin. 

Tässä tämmöinen pieni briiffaus meistä. Ehkä kuulemme yksityiskohtaisemmin joskus lisää?