Mitkä hemmetin pikkulautaset!?

Kävipä tänään niin, että annoin itselleni luvan häähumuun ja ostin ne kuuluisat ensimmäiset asiat häitä varten: 13 ruokalautasta. - Siis mitä?

Tituleeraan itseäni tästä lähtien hulluksi lautasmummoksi (tai morsiameksi).

Haluan häistä siis meidän näköiset ja vaikka en tieten tahtoen halua tehdä kaikkea eritavoin kuin joku voisi pitää häänormina, niin onhan tämä hauska tilaisuus hupsutella ja päästää luovuus valloilleen. Olen siis jo jonkin aikaa haaveillut, että ruokapöytiin katettaisi kaikille erilaiset lautaset. Tämä siksi, että olen sellainen sillisalaattipersoona ja höperö boheemi taiteilijasielu. Mutta vaikka väitän omaavani esteettistä silmää ja pidän kauneudesta ja harmoniasta, niin en ole kyllä huolitellun näköinen neitokainen eikä kodissani ole yhtä nurkkaa, jossa kaikki olisi täydellisesti paikoillaan. Sopulia hirvittää vieläkin miten kaaottinen kodinkuva minulla on. Tavaran paljous ja kaaottisuus vain tuovat minulle turvaa.

Mutta niihin lautasiin. Olen myös henkeen ja vereen kirpputori-ihminen, enkä osta juuri ikinä mitään uutena. Tietysti myös nämä haaveilemani lautaset tulee ostaa kirpparilta jo ihan budjetin takia. Ja mitä erilaisempi, sen ihanampi! Harmikseni kuitenkin huomaisn, että mitä erilaisempi vati, sen todennäköisemmin se on Arabiaa, ja ehdoton asettamani euromäärä lautasta kohden on kaksi kolikkoa. Heipat siis makeille horoskooppilautasille.

Yritän myös pitää mielessäni vieraiden näkökulman. Ehkä jotakin hirvittää ajatus käytetyltä astialta syöminen (eivätkö kaikki astiat ole aina käytettyjä?), ja toista taas voi hirvittää, että kaikki lautaset nyt ei vaan ole kokonaisen ruokalautasen kokoisia, vaan pienen pinta-alan vuoksi ruokaa täytyy ehkä joutua hakemaan lisää. Vilpittömästi kuitenkin toivon, että vieraat arvostaisivat tätä pientä vaivannäköä tehdä juhlista muistettavat, ja allekirjoitan vielä: rennot.

Alan kuulostaa omaan korvaani jo ihan snobilta mutta myönnettäkööt, että kirppisreissu ei mennyt hirveän aurinkoisissa merkeissä ja lievä kiukutukseni taitaa nyt puskea aika pahasti läpi.

Pahoittelut siis siitä ja pidetäänpä tämä häähömpötys kuitenkin mahdollisimman positiivisena asiana. : )

Hey you, hold my beer!

Vuosi vaihtui iloisissa merkeissä. Kilistimme samalla muutamien ystävien ja uusienkin tuttavien kanssa rinkulointiamme lahjaksi saadulla shampanjalla. Koska ajankohta oli nopea päähänpisto, oli monella ihmisellä jo muita suunnitelmia vuoden vaihteeksi. Joukosta uupuikin eräs häihinkin liittyvä henkilö, eli pitkäaikaisin ystäväni Eewokki. Olemme tunteneet yli puolet elämästämme ja kohtalon oikuista olemme seuranneet toisiamme moneen paikkaan ja tilanteeseen, viimeisimpänä jälleen samalle paikkakunnalle. Siispä jo ennen kuin tapasinkaan Sopulin, oli hänelle kaason paikka varattu. Tätä vahvisti entisestään se, että muutaman vuoden olemme jo höpöttäneet häistä ja vertasimme häähaaveitamme keskenään. Eewokki onkin takuuvarmasti mukana askarteluissa ja hääpukuostoksilla kun niiden aika tulee.

Eewokki tuli meille eräs päivä käymään kun olimme sopineet kilistelevämme erikseen hänen kanssaan. Mitään sen suurempia "Tuletko kaasokseni"- kortteja ei mielestäni tarvittu. (Ehkä lähempänä häitä voi olla jotain virallisempaa ;) ) Kilistimme kihlaustamme ja huikkasin myös että "Tulevalle kaasolle".



Olen jo jonkin aikaa miettinyt myös toista kaasoa. Ystäväni ovat kaikki todella erilaisia ja heillä on kaikilla ihania piirteitä. En epäile, etteikö yksi kaaso pärjäisi tehtävissään, oli se kuka vain, mutta ajattelin, että joitain asioita olisi ehkä helpompi jakaa keskenään. Olen melko vaativa tyttö ja onkin oppimisen paikka antaa toisten ihmisten käsiin niin tärkeän asian kuin hääpäivän kulku ja siihen liittyvä vastuu. Ja tällä tarkoitan vain sitä, että toivon kaasoiltani ja bestmanilta tilannetajua ja rohkeutta tarttua ohjelmankulkuun, käytännön asioihin ja tarpeen tullen olla itse esillä ohjaamassa tilannetta, jotta me Sopulin kanssa voisimme nauttia rennoin mielin juhlasta. Tietenkin kaiken lähtökohta on hyvin suunniteltu ja delegoitu päivä, ja tottakai olemme aina käytettävissä jos jotain ennalta arvaamatonta tulee vastaan.

Sopuli on paria vaihtoehtoa miettinyt parhaaksi miehekseen ja innolla odotan mihin tulokseen hän tulee. Päätimme kuitenkin ottaa nyt ihan rauhassa näiden asioiden kanssa ja ajattelin itsekin kysyä tuota toista kaasoa vasta hyvän tovin päästä. Eihän sitä yhtään tiedä mitä nämä lähivuodet tuovat tullessaan...

Ootsie tämän kylän poikii?

Mitä meistä kertoisin?

Etelä-Karjalaisuus on meillä molemmilla veressä. Synnyin ja vartuin Lappeenrannassa, Atomien ja Vetyjen luvatussa kaupungissa, ja alkujaan Imatralta kotoisin oleva Sopulikin oli asunut siellä jo hyvän tovin niihin aikoihin kun tutustuimme. Meidän tarina alkaa alkusyksystä 2011. 

   Olin ollut viettämässä veljeni kanssa iltaa kaupungilla kun tiemme erkanivat ja minä olin raahautumassa kotiin. Matkalla yön myöhäisinä tunteina pysähdyin hetken mielenjohteesta juttelemaan nuorelle naiselle ja miehelle kadunkulmassa, jossa he istuskelivat. He ehdottivat että lähtisin miehen kämpille yötä jatkamaan ja sehän passasi. Kävelimme, juttelimme ja erään kirkon kohdalla pysähdyimme kiipeilemään puuhun. Jonkun mielestä typerää mutta juuri tuona hetkenä kun nämä sankarit kiipesivät paksua runkoa pitkin sen alaoksille, ymmärsin jonkinlaista hengenheimolaisuutta olevan ilmassa. Loppuilta(aamu) jääköön kirjoittamatta mutta jossain vaiheessa oli höpöttelyt höpötelty ja minun oli aika lähteä kotiin. 

   Tästä noin viikko eteen päin kaupungissa järjestettiin läpi illan ja yön jatkuva tapahtuma ja olimme vanhan tuttavani ja hänen tuttujen kanssa sen johdosta kylillä pyörimässä. Matkamme päätyi jossain vaiheessa iltaa kuppilaan ja sattuipa tämä viikon takainen tuttu mieshenkilökin siellä olemaan ja päätin nykäistä hihasta. Juttumme lähtikin luistamaan niin, että unohdin alkuperäisen porukkani ja vietimme loppuillan kuppilassa tämän Sopuliksi esittäytyneen ihmisen ja hänen ystäviensä kanssa. Minullahan ei ollut mitään takaa-ajatuksia Sopulin suhteen mutta jossain vaiheessa kun Sopulin käsi eksyi pöydän alla jalalleni ja kotiini saattaessaan Sopulin antaessa suudelman huulilleni saatoin ehkä muuttaa mieltäni...

   

Tällä hetkellä asumme siis jo toisaalla opiskelujen johdosta ja paljon on ehtinyt tapahtua vuosien varrella. Noista viattomista ajoista tuntuu olevan jo pieni ikuisuus. Kuitenkaan ihan kaikki asiat eivät onneksi muutu. Olemme yhä vähän hupsuja ja saatamme saada päähän ties mitä (Sopuli taittoi mm. jalkansa pari vuotta sitten kiipeillessään jälleen, vanhemmiten sitä altistuu tapaturmille helpommin) ja meillä (huono)huumori ja hassuttelu kuuluvat arkeen. 

   Perheeseemme kuuluu myös kissoja, jotka asustivat minulla ennen kuin tapasimme. Sopuli vannoutuneena koiraihmisenä saikin kerralla totutella kissamaiseen arkeen ja onkin nyt avannut sydämensä myös maukujille. Ja kakunkoristeenhan päätin liittyvän kissoihin. 

Tässä tämmöinen pieni briiffaus meistä. Ehkä kuulemme yksityiskohtaisemmin joskus lisää?