Vaikka elämämme on rauhoittunut paljon siitä mitä se joskus oli, alkoholi virtaa silti tasaisen epätasaiseen tahtiin ja on arjessa mukana kuin käsilaukku. Alkoholia virtasi siis myös perjantai-iltana kun vietimme iltaa meillä. Skippaan tarkemmat tapahtumat kuitenkin itseäni ja kaikkia mukana olleita kunnioittaen ja kerron vain siitä kun itkin lauantaina itseni uneen humalan ja krapulan sotkemana, hämmentyneenä ja pettyneenä ihmisrauniona.
Vähintään yhtä sekaisin olin kuitenkin seuraavana (ilta-)päivänä kun avomieheni herätti minut keskustelemaan kanssaan.
Olen anteeksiantava ihminen. Tahdon nähdä ihmisissä aina jotain hyvää. Arvostan itsensä tutkimista, henkistä kehitystä ja kypsymistä. Arvostan ymmärrystä ja myötätuntoa. En ole ehkä seudun ehjin ihminen mutta arvostan myös itseäni. Tästä syystä olin jo valmis luopumaan elämästäni ja yhteisestä menneisyydestä avopuolisoni kanssa. Hän oli mielestäni jo tehnyt kantansa seväksi mutta annoin hänen puhua. Ja hän puhui.
Tärkeinpänä asiana poimin tähän tekstiin vain sen, että hän oli koko aamun ja päivän miettinyt edellisen vuorokauden tapahtumia ja myönsi olleensa väärässä. Myönnettäkööt, että olin myös kuullut tuon joskus aiemminkin.
Olen aina toivonut, että saisin palasen sellaista parisuhdetta, jossa otettaisi yhteisiä selfieitä, julkaistaisiin ne rakkauden tunnustuksin facebookissa ja otettaisi kuva kaikista yhdessä nautituista kynttiläillallisista ja käytäisi yhdessä salilla kaksi kertaa viikossa. Olisi siisti koti ja koira ja kummallakin vakiotyö tai koulu jossa opiskella.
Totuus kuitenkin on se, että emme vain sovi sellaiseen muottiin. Meillä on rakkautta, meillä on huumoria, meillä on hyviä keskusteluja. Meillä on koti, joka etsii uomaansa. Meillä on myös opintoja ja tulevaisuuden suunnitelmia. Meillä on meidän näköinen tarina ja meidän näköinen elämä. Meillä on myös meidän näköiset kivikot ja karikot. Ja meidän on uskottava siihen, että se on aivan yhtä hyvä ja arvokas parisuhde kuin kellä tahansa toisella.
Kerroin aiemmassa tekstissäni, että olen uskaltanut haaveilla avopuolisoni kosivan minua joku kaunis päivä romanttisesti jossain merkittävässä paikassa tai erityisenä ajankohtana. Olisihan se upeaa, että niin merkittävä tapahtuma tulisi yllätyksenä ja viimeistä piirtoa myöten suunniteltuna ruusuin ja kuohuviinein. En kuitenkaan kertonut, että ennen kaikkea haaveilin siitä, että kosinta tulisi juuri miehen itsensä haluamana, ei kenenkään (erityisesti minun) painostamana tai muuten vain velvollisuuden tunteesta. Haaveilen, että hän kosisi rakkaudesta.
Ja niin hän teki.
Pöhnäisenä herätessäni tukka pystyssä ja edellisen illan meikit naamalla. Istuin sängyllä peittoon kääriytyneenä kun hän kertoi, ettei halua elää ilman minua, ettei voi elää ilman minua. Ja että hän rakastaa vain ja ainoastaan minua, enemmän kuin mitään muuta. Ja polvistuessa sänkymme viereen ja pyytäessään minua vaimokseen, ja siihen lainkaan epäröimättä suostuessani, hän sanoi että teen hänet valtavan onnelliseksi. Ja se oli kaikki mitä olen koskaan häneltä toivonut kuulevani. Että hän on onnellinen ja minä olen nyt ja aina osa sitä onnea.
Asiat eivät mene juuri koskaan suunnitellusti, mutta ne voivat mennä silti yhtä hyvin.
Sain sormukseni ja sain mieheni. Ja nyt saan ihan luvan kanssa haaveilla, suunnitellakin meidän häitä, jotka tulemme viettämään kun aika siihen on kypsä ( eli kun rahat on kasassa :D ).
Näihin tunnelmiin. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ajatukset vaihtoon!